Vesi viuhtoo ikkunaan. Olen ottanut kaiken irti tästä sunnuntaiaamun hämärästä: sytyttänyt jouluvalot ja joulukuusen kynttilät ja siinä jouluisessa hämyssä puhtaiden lakanoiden alta tassutellut lämmittämään glögiä ja tekemään voileipiä. Kuusen alla on jo joitakin paketteja, osan piilotin, ettet sinä tietäisi niitä olevan enempää. En tiedä arvaatko tai ovatko kätköt jo paljastuneet. Ehkä parasta kaikessa on kuusen tuoksu, joka täyttää nämä huoneet ja mielen kerroksista herättää tuttua, rakasta, tärkeää.

Nukahdin uudelleen sohvalle viltin alle, pesukone hurisi ensimmäistä koneellistaan ja kun heräsin, tein vähän töitä suklaan voimalla. Olen lukenut kauniita runoja. Kuunnellut kellon tikitystä. Koittanut rauhoittua sinun sanojesi jälkeen, kipeitä, syyttäviä. Nyt tämä päivä on vieläkin edessä. Olen kahden vaiheilla, viivyttelisinkö koko päivän yöpaidassa, hiippailisin joitakin pieniä askareita, yksi kerrallaan sellaisia, jotka levollistavat tätä oloa vai sittenkin pukisinko ja hoitaisin ne vielä hoitamista odottavat asiat ja leipoisin tähtipullia sinua odottamaan. Joka tapauksessa veden ääni, se rauhoittaa minua enkä tiedä miksi, mutta tänä vuonna en tarvitse valkeaa joulua niin kuin olen tarvinnut aiemmin ja ehkä taas myöhemmin.