Syksy on ollut täynnä ja silti ajatukset ovat tuntuneet liian henkilökohtaisilta jaettaviksi. Toisaalta vaatineet hidastamista tullakseen itsellekin ymmärrettäviksi. Olen kulkenut menneissä hetkissä, etsinyt totuutta, ollut kiitollinen siellä olleista kohtaamisista. Olen nauttinut tulen ritinästä ja kynttilöiden valosta, ensilumesta ja pakkasesta. Heräillyt öisin painajaisiin. Haaveillut matkasta pohjoiseen, revontulten alle. Olen kaivannut pieniä, hitaita asioita. Aikaa kuunnella. Pupujen kuonon pehmeästä. Toivonut hyvää. Läheiset yhä tärkeintä maailmassa. Luulimme, että tarvitsemme uutta kotia. Nyt tuntuu, ettei sen aika juuri vielä olekaan.