Yhtäkkiä kesken kaiken pilvien takaa ilmestyvät laskevan auringon säteet ja tuovat kotiimme hetkeksi tammikuun valon. Niiden kadotessa istun pitkään pimeässä ennen kuin sytytän kynttilät eikä hän ihmettele. Ystävä kysyy olennaisimman kysymyksen, sen, johon kaikki on viime päivinä tiivistynyt, vaikkei hän voinut tietää.

Avoimesta ikkunasta kuuluu siipien lehahdus, kun joku lentää maan pinnalta katolle, ehkä se oli naakka tai varis. Pilviä vasten katselen pikkulintujen parvea, kun ne sirkuttavat toistensa ohitse. Mietin tilhiä ja sitä, kuinka paljon linnut liittyvät kaikkeen.

Syksy on ollut kaunis. En luultavasti ole muistanut olla siitä niin kiitollinen kuin olisin voinut olla. Koitan tallettaa sitä ja kerätä jouluoloja, miettiä, millaisen joulun tahdomme, mitä lahjoja antaisimme. Minun on ikävä joitakin lapsuuden turvallisia hetkiä, kun mikään ei päässyt horjuttamaan sitä tunnetta.

Jollakin näistä viikoista pupun käpälät koskettivat jalkaani ja niiden kuono oli pehmeä kämmentä vasten. Sinä sanoit nähneesi silmissäni iloa. Mietin, missä se on ollut ja mikä on tämä väsähdys. On myös konkreettisia asioita, joita voisin, uusia harrastuksia, hymyjä. Kyllä kaikki taas.