Jotenkin olen päivistä sekaisin, oli jokunen silkkaa selviämistä, tänään kotona yksin enkä halunnut sairastua. Ne pyörivät mielessäni otetta saamatta listat, onnet, pelot, pyyhkimistä odottavat pölyt, yhä uudestaan täyttyvät pöydät, tiskit koneessa, lukemista odottavat kirjeet, tekemistä kaipaavat työt. En saa tartutuksi, en saa taltutetuksi sitä mielen vyyhtiäkään.

Oli päiviä, joissa tuli syttyi hellaan, vesi ropisi ikkunaan ja olkapäille, oltiin sisällä ja kietouduttiin viltteihin. Saunan piipusta tuprutti savua, nukuttiin pitkään hiljaisuuden keskellä, herättiin ihmettelemään sumua järven yllä eivätkä linnut hiljenneet. Meillä oli odottamatonta odotusta. Yritin tunnistaa, mitä oikeastaan tarvitsemme, tarvitsen.

Haluan uskoa, että voitamme tämän. Viidestä viikosta kaksi on huomista vaille valmiita. Huomista vaille, huokaisen, sillä se tarkoittaa vielä montaa asiaa ennen päättymistään. Sen jälkeen kuitenkin helpottaa ja jo tänään on tämä olo. Jos avaisi ikkunat tuulla myös sisään.