Koti on yhtäkkiä aivan täynnä valoa. Aurinko laskee vielä vastarannalle ja saamme ihailla sen värittämiä pilvenreunoja ja viimeisten säteiden voimaa iltapäivisin. Sitä ennen se on ehtinyt vallata nämä huoneet aivan kokonaan. Sairastuvaltani ihailen sen kirkasta viherkasvien lehdillä. Katkennut kaktuskin yrittää juurien sijasta avata kukkia vesilasissa. Edes paljastuvat pölyt eivät nyt haittaa.

Ulkona on sininen taivas, miten olenkaan sitä tietämättäni kaivannut. Tuuli nostaa lumipilviä mukaansa, levittää hiutalemattoja uusiin paikkoihin, puhdistaa tiet ja tiputtelee oksia katolle, rapisee. Pidän ylimpien kerrosten asunnoista siitä syystä, katolta eivät kuulu toisten perheiden askareet vaan lintujen varpaiden rapse. Silti tuntuu sattumalta, että vain kaksi kodeistani on ollut matalammalla, kerrosten välimaastossa.

Löydän sisältäni ihmetystä ja iloa. Haaveet uskaltavat, kaikkeen ei ehkä tarvitakaan vakaita järkeviä juuria. Vesilasin kaktus tuntuu olevan äärimmäisen oikeassa siitä, mikä elämässä on tärkeää, mihin juuri nyt keskittyä. Valossa ja auringon lämmössä kaikki on hetken selkeämpää, pelko ei mahdu toivon tielle tänään.