Ei minulle sunnuntai ole viikon ikävin päivä, vaikka siihen liittyykin lähteminen ehkä siksi, että olin pitkään itse se, joka silloin aina lähti. Muttei se minulle ole myöskään viikon levollisin päivä, siihen liittyy seuraavaan viikkon suuntautuminen.

Olin ehkä kuvitellut, että eilisen teatteriretken jälkeen tänä aamuna olisi nukuttanut. Meillä oli oikein leivos ja teetä varattuna väliajalle ja esitys itsessään oli kaunis ja koskettava. Ei toivoton niin kuin pelkäsin. Kotimatkalla kävimme syömässä, ruokaa sai odottaa kolme varttia,  mutta eihän meillä ollut kiire mihinkään. En osannut kulkea tulppaanien ohi, joita myytiin ystävänpäivän kunniaksi tarjoushinnoin. Minulla ei koskaan ole ollut näin usein kukkia kuin tänä alkuvuotena. Tällä kertaa keltaisia, ne tuovat tänne auringon.

Heräsin, kun lähdit töihin. En suunnitellut tätä päivää, en tehnyt edes itselleni tyypillistä listaa siitä, mitä haluaisin tehdä. Katselin televisiosta pientä suklaapuotia ja haaveilin suklaasta. Laitoin pesukoneen pyörimään ja kaktuksen alut uuteen multaan, jospa ne jaksaisivat sekä avata kukat että juurruttaa itsensä ruukkuun. Osan jätin vielä vesilasiin, katsotaan, kuinka käy.

Sulatin pakastimesta joulupullia. Aion täyttää niistä laskiaspullia. Iloitsen joka kerta, kun tarvitsen talouspaperia, uusi metsäaiheinen on minusta kiva. Nyt tänne tulvii aurinkoa maljakon lisäksi ikkunasta. Menen soseuttamaan sopan. Jälkiruoaksi on puolukkamansikkamarjakiisseliä. Odotan kesää. Viikon päässä häämöttää pieni lomakin. Olen jotenkin tulvillani. En tiedä, olisiko tarvetta kesyttää rakentaa puroja vai antaa nyt hetken virrata vaan sulaneita lumia kuohuten.