On ollut sanoja, ohitettuja. Jotakin naakkojen juttelusta kotimatkan hämärässä kattojen yllä ja miten se tuo tänne kevättä. Ajatuksia ystävistä ja siitä, mistä uusia ihmisiä voi löytyä lähelle. Kuinka tänään töiden jälkeen maailma oli vielä niin valoisa, ettei heijastinliiville ollut käyttöä. Se hiipii hiljalleen ja kuitenkin kaiken aikaa huomaan päivien pitenevän.

Olen vähentänyt kynttilöitä, kaivannut uusia tulppaaneja, odottanut aurinkoa, ihmetellyt kaktuksen nuppuja, sitkeitä. Olen haaveillut kirjeistä ja pienten juhlien järjestämisestä, yhteydestä joka kokoontuisi meidän kodissamme. Viikonloppuna istuimme nuotion reunalla, lunta tuiskutti selkää vasten, varpaita alkoi lopulta palella, kupissa kuumaa kaakaota.

Eilen lukiessa tulin havahdutetuksi siihen tärkeään tosiasiaan, että Jumala tosiaan rakastaa minua tässä ja tämän keskellä tällaisenani virheineni ja epäonnistumisineni. Että todella niin. Jokin siinä oli kääntynyt päälaelleen. Nyt kerron sitä itselleni, jotta se muuttuisi minulle todeksi. Samalla koetan löytää elämääni hyviä tapoja.