Tuuli rummuttaa vettä ikkunalasiin, viuhuu katon yllä. Olen kietoutunut sohvalle peiton alle ja kantanut viereeni kirjakasoja ja keskeneräisiä kutimia. Töiden jälkeen aloitin nukahtamalla kynttilähämärään.

Oli vaikeaa palata töihin tänään, jo silloin ajattelin että menisin mieluummin peiton alle. Koko yön kiepuin unen ja valveen välillä, katkeilevien painajaisten keskellä hain turvaa kainalostasi ja pidin sinuakin hereillä. Kun kannoin itseni kynnyksen yli, ei päivässä mikään ollut ylivoimaista vaan riemukkaita kohtaamisia, tuttua arkea.

Pitäisi löytää keinoja. Jaksaa paneutua siihen käsittämättömään levottomuuteen ja sen syihin. Yritän ainakin kantaa kaikkea liiaksi itse. Sellaistakin, mikä ei ole minun käsissäni. Koen elämän syvästi ja se on rikkaus mutta jokin siinä saa minut nyt riittämättömyyden ja epäonnistumisen oloihin. Kaikki kiire ja vaatimukset, muiden ja itseni asettamat tavoitteet vyöryvät ja olen jäädä jalkoihin, voimaton. En muista, että kaikki silloinkin sittenkin on Jumalan, minä olen vain astia käytössään. Haluaisin olla tyhjä astia Hänen tehdä.

Vesisateessa kävelin kotiin ja järvi näytti sulaneen. Läheltä paljastui, että ohut jää kuitenkin piti järveä paikallaan, pinnalla vain vesisadekerros ja jossakin vapaata vettä virtauksen kohdalla. Se puhutteli minua. Vesi on kiehtovaa kaikissa muodoissaan, myös silloin kun se yrittää talvitakin läpi kastelemaan töistä kotiinpalaajan.

Annoin minulle luvan olla hiljaa tänään. Kotimatkalla lupasin hemmotella itseäni selviämisestä vaikken tiennyt mitä se tarkoittaa. Aloitin sytyttämällä kynttilöitä, lämmittämällä unohtunutta glögiä, nukahtamalla sohvalle peiton alle kun piti katsella Marplea ja nyt odottelemalla sinua kotiin. Olen hiljaa kiitollinen. Hengitän tuulen kanssa samaan tahtiin, välillä se yrittää puskea taloa vasten ja minua hymyilyttää sen riehuminen. Olen kai aika samanlainen. Turhaan yritän tuuppia Jumalaa kumoon.