Siihen nähden, että minulla ei ollut ollut lapsuuden prinsessahäähaaveita vaan pikemminkin päinvastoin olin, sen mitä ylipäänsä olin, kuvitellut pienimuotoiseksi, päivä yllätti minut ihanuudellaan. Se oli täynnä kiitosta, lämpöä ja rakkaita ihmisiä. Tuntui, että yltäkylläisesti. Olen kiitollinen kaikille, jotka rukoilivat päivän puolesta etukäteen, uskon sen siunanneen ja luoneen yhteyttä.

Nyt on edessä muutto jälleen. Pakata tämä oma pieni koti ja siirtää tavarat yhteiseen isompaan. Vaikkei sekään ole pysyvä, se on meidän kotimme jonkin aikaa ja ensimmäinen yhteisemme. Minussa on alkanut elää haaveita. Olen onnellinen järvestä ikkunan takana, vaikka tuntuukin haikealta luopua tästä maisemasta ja savun tuoksusta tämän kodin pihapiirissä. Kuvittelen sämpylöiden tuoksun ja joulukuusen, jouluvaloja ikkunassa, sen tunnelman, yhteisen rukouksen ja että löydämme Sanan ravinnoksemme. Minua viehättää se, että syksyn pimein aika täyttyy tällaisella onnellisella uudella, tuntuu, että tämä on juuri oikea aika yrittää tottua uuteen nimeeni.