Paljaiden varpaiden alla tuntuivat koulun kiviset portaat, joissa vähän hiekkaa. Tuttu tunne, mukana liikuntatuntien tuntu, vaikka vieras koulu. Enää en aristele kysyä vastaantulijoilta apua, jos en löydä perille. Aina ei voi ja ohjeitta selviytyä.

Liikuntasalissa sama tunne: tämä on tuttua. Ohut jumppapatja, salin järjestelemätön varasto. Se, mitä varpaat tuntevat. Hajut salissa, jumppamatoista selkälihaksia vahvistaessa. Tutut liikkeet, tuttu itsensä ylittäminen. Olen kaivannut jotakin siitä ajasta, jossa kuljettiin kouluun, asuttiin vielä lapsuudenkodissa. Jokin selittämätön, sanoilla määrittelemätön siinä arjessa on saanut aikaan ikävää. Se tuli mieleeni taas tänään enkä edes pitänyt koulun jumppatunneista erityisen paljon.