Ihmeellinen syyskuun lämpö ja aamujen sumu. Olen pyrkinyt sytyttelemään herättyäni kynttilöitä, jotteivät lähtemiset olisi aamujen ainoa päämäärä, jotta aamuissa olisi aikaa myös levolliselle ja päämäärättömälle olemiselle.

Iltaisin olen alkanut puolen vuoden tauon jälkeen juoda teetä. Jostakin se kuuman kupin kaipuu tuli hämärän myötä. On hyvä tuoksutella teekuppia, hyvä pitää sitä kädessä lämmittämässä. Uittaa varpaita kuumassa vedessä ja antaa ajatusten olla

Ikkuna on pihalle auki nukkumaan menoon saakka.

Kaipaan kirjastonkirjojen pinoa, sitä, että löytyisi jotakin, mihin syventyä, joka veisi mennessään. En ole päästä kauppojen lankahyllyjen ohitse, niin paljon olisi ihanaa hypisteltävää.

Nämä elämään epävarmuutta tuovat tekijät ja muutosten tuulet, täyttävät minut touhulla ja ajatusten vyyhdillä, josta en jaksa ottaa tolkkua. Uuvuttaa. Olen kadottanut kyvyn olla tässä, yhden asian äärellä kerrallaan. Päässäni sinkoilee tekemättömiä ja muistettavia, työasioita ja kotiasioita, selvittämättä olevia, arkisia ja unelmoitavia. Olen yrittänyt niiden keskellä ja kanssa levätä, mutta jotenkin en tahdo osata. En tiedä, mistä päästä tätä lähteä kerimään auki. Töitä ainakaan en voi jättää hoitamatta.

Ulkona ihana aurinkoilta. Minua odottaisi ensimmäinen jumppakokoontuminen.