En ole kuulunut niihin ihmisiin, jotka inhoavat maanantaipäiviä. En ylipäänsä ole inhonnut periaatteellisesti mitään viikonpäiviä. Niistä kaikkiin on kuulunut jotakin erityistä elämän eri vaiheissa. Maanantain ilo ja etu on ollut saada aloittaa uusi viikko.

Tänä aamuna levottomasti nukutun yön ja sekaisten unien jälkeen, kun ulkona oli ensimmäinen kertakaikkinen syksysää: taivaalta vihmoi vettä ja puut olivat tuulesta vaakatasossa eikä valo tuntunut löytävän tietään pilvipeiton takaa, ajattelin, että voisinpa jäädä kotiin. Pidän sateesta, pidän tuulesta, pidän syksyn hämärästä ja kynttilöistä, siitä millaista kutsuvaa pehmeää ja lämmintä on kotien ikkunoiden valo syyssäässä. Silti. Tänään olisin mieluusti jäänyt vain kotiin puuhastelemaan.

Syy on siinä, etten millään nyt jaksaisi toisten asettamia aikatauluja. En omianikaan. Haluaisin kuljeskella, haahustella, hiljennellä. Juoda teetä ja lukea kirjoja. Ihmetellä luonnon kaunista. Olla vaan ja levätä.