Minun sydänalassani jotakin surun tapaista. Herkästi kyyneltyvää. Sillä lilat kellokukat työmatkalla, joka päivä ihmettelen niiden kauneutta. Aamuaurinko työpaikan takapihalta, siivilöityy kuusten oksien lomasta. Illan suussa kesäsade harmaana ihastuttavana aurinkoa vasten. Avasin ikkunan tuoksun ja pisaroiden laulun saapua luokseni. Ja kaikesta siitäkin, tunnistan minussa surun.

Nukuin päiväunia. Niissä ja öiden unissa tapahtuu paljon, ihmisiä ja paikkoja, toistuvana silmät, joita en saa auki, en vaikka kuinka yritän. Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että aamuisin silmät kivistävät kuivuuttaan. Mikä minussa on tämä suru ja kaipauksen olotila. Olisi viivyttävä, hengitettävä sen kanssa samaan tahtiin, kysyttävä mistä tulet, milloin asetuit taloksi. En tiedä, annettava jäädä vai lähetettävä jatkamaan matkaa, joka tapauksessa ensin kutsuttava keittiön pöydän ääreen, tarjottava teetä ja kuunneltava, mitä kerrottavaa sillä on.