En tule kirjoittaneeksi. Hetkiä ja olotiloja viipyy minussa, kulkee ohitseni ilman että edes yritän pukea sanoiksi.

Tapahtuu paljon. Tänään jälleen kerran niin kuin joka vuosi ihmetyin kevään valoisesta iltapäivästä. Muutun siitä aina ääriä myöten täyteen kiitollista kuplivaa iloa, haaveilevaa kesän odotusta. Sillä kyllä minä kaipaan kesää. En vain lämpöä ja valoa, myös jotain vähemmän konkreettista, mielentilaa joka siihen liittyy.

Jokapäiväisinä toistuvien rutiinien seassa tapahtuu yllättäviä asioita. Jotkin niistä, en aina tunnista mitä minun kuuluisi niistä ajatella. Ihmisiä. Läheltä ja kauempaa. Mietityttää. Välillä on vaikea saada kiinni Jumalan elämästä vaikka kaipaisi sitä enemmän kuin mitään muuta. Sydän ikävöi. Kirjoittaa haaveille sanoja.