Näiden kuukausien aikana olen pakannut tavarani jälleen. Asettunut ensiksi kesäksi järven rannalle savun tuoksuun. Luopunut, tehnyt surutyötä, hyvästellyt, jättänyt jäähyväisiä. Tunnustellut. Etsinyt tietä. Asettunut patjoineni kahdeksi viikoksi kaksion lattialle. Kulkenut uusia reittejä töihin. Sitten muuttanut omat tavarat ympärilleni yksiöön, joka muistuttaa paljon edellistä kotia. Seinät eivät tosin ole ruskeat. Ikkunan takana fasaanien sijasta tiklejä ja käpylintuja. Työmatkalla ei kuulu tehtaan ääniä, junat ovat kaukana. Järvi kävelymatkan päässä kahdessakin suunnassa. Töissä uudet kasvot, joista on heistäkin tullut jo tutut.

Tämä on uusi kaupunki uudella suunnalla. Tämä on eri elämänvaihe. Välillä kiepun yksinäisyyden olossa. Mitä minä täällä teen. Kuinka tänne päädyin. Miksi valitsin. Silti tämäkin muuttumassa omaksi ainakin palaseksi matkaa. Merkillistä, että selviää. Siivet kantavat, polut löytyvät, rakkaat eivät katoa. Ja omat rutiinit, lopulta samoja kaikissa ympäristöissä. Salaa joskus ajattelen, että jätän tämän kaiken ja palaan. Sinne missä olen varmasti turvassa tutulla maaperällä niiden ihmisten keskellä, jotka tuntevat minut, näkevät oikeasti ja ilahtuvat kun näkevät. Joskus ajattelen, että tämä on unta. Kohta herään ja elämä jatkuu siitä, mihin se jäi. Tässä on monia tunteita tutustuttavana. Kynttilät tuoksuvat. Tähtitaivas ja pakkanen. Huomenna arkea jälleen.