En tiedä, mitä tämä nyt on. Vuosi sitten samaan aikaan aloitin blogin, jonka keräsin talteen muutama kuukausi myöhemmin. Tänään huomasin kaipaavani tarvitsevani ryhtyväni tähän uudelleen edellistä muistuttavassa mutta kuitenkin uudessa. Luulen tietäväni, että eniten itseäni varten mutta jostakin syystä kuitenkin blogi toimii nyt parhaiten siihen tarkoitukseen.

Haluaisin kirjoittaa keväästä. Muistan, että niin viimeksikin kaikki oli lähinnä loputtomia sanoja linnuista ja valosta, elämän hauraasta täydestä kauneudesta. Ja haluaisin kirjoittaa Valosta, juuri niin, isolla alkukirjaimella. Niin kuin viimeksikin, siksi tahdoin myös pitää kiinni vanhasta otsikosta. Haluaisin. Löytää sanojen kautta jälleen aavistuksen Jumalan läsnäolosta, kaipaan sitä, yhä enemmän, lähemmäs, rohkeutta katsoa silmiin, kohti. Selkeyttä näihin teihin tässä, aina ja jälleen kerran.

Ehkä haluan myös tallettaa muistiin. Nämä ruskeat seinät, fasaanit ikkunan takana, keittiön siniset kaapit. Jotakin tehtaan äänistä, junaradasta kodin ohi, piipusta aamuaikaisessa kasvoille tupruttavasta puun tuoksuisesta savusta. Siitä, miten olen "maailman tyhmin aikuinen", joka "ei saa koskaan lähteä meidän luota pois". Ja miten tärkeää on, etteivät sanat enää samalla tavalla määrittele, horjuta olemassaoloa ja samalla miten totta, haluan säilyttää tämän herkkyyden, en luopua siitä. Jotenkin tämä kaikki on tasapainoilua, kiintymisen ja kaiken aikaisen en tiedä mihin tulen päätymään -olotilan välillä, ihmisten ja varovaisten unelmien keskellä, joista en oikein tiedä, mikä oikeastaan on tärkein, missä ovat eniten Jumalan ajatukset tai oman sydämen rauha. Vaikka jo samaan aikaan tunnistan, että syvin valinta on kuitenkin jo tehty, pikemminkin tällä hetkellä kuulostelen mitä se tarkoittaa, odotan mitä siitä seuraa ja olen hämmentynyt siitä, miten tiedän uskaltavani, vaikka vielä jokin aika sitten luottaminen ei olisi ollut missään määrin mahdollista.